Haarlan tehdas

Haarlan tehdas vaikutti Lievestuoreella vuosina 1927–1985 ja sillä oli suuri vaikutus Lievestuoreen kylän kasvuun ja kehitykseen sekä lopulta myös Lievestuorelaisille hyvin tärkeän järven saastumiseen. 

KYLÄN KUVA MUUTTUU 
Haarla ja Pojat olivat ostaneet 54 hehtaaria maata Majaniemeltä ja metsähallitukselta, myöhemmin vielä lisää 24 hehtaaria eli loput Majaniemen tilasta, tehdas- ja asuntotonteiksi. Majaniemi oli juuri kruununtorpasta itsenäistetty pikkutila, joka sijaitsi harmaine rakennuksineen kivikkotöyräisten vähäisten peltojensa takana Lievestuoreen järven rannalla. 

Kesäkuussa 1926 alkoi Lievestuoreella uskomattoman suuri ja rohkea rakennusurakka. Kylässä oli vain kymmenkunta juuri itsenäistymässä olevaa torppaa, osuusliikkeet, työväentalo ja rautatie ja pysäkki. Ei ollut sähköä, ammattimiehet oli hankittava muualta. Aluksi kuljetukset olivat hevosmiesten varassa. Ei ollut sopivaa hiekkaa tiilien valmistukseen. Tiiliä tarvittiin kuitenkin valtava määrä: varsinaista tehdasta varten valmistettiin paikan. päällä miljoona sementtitiiltä. Tehtaan 75-metrisen savupiipun muuraamista varten oli tuotava rautateitse toistasataa vaunulastillista tiiliä, jotka tuleva liikennöitsijä Eino Turunen ajoi muurauspaikalle. Oli siinä pinoamista. 
Viiden tonnin suuruisten raaka-ainekuormien kuljetusta varten oli lisäksi rakennettava kaksi köysirataa eli ranaa, toinen 450 metrin ja toinen 350 metrin pituinen. 

Yhtäkkiä olivat taas tuvat, saunat, aitat ja vintit Saviota ja Hankasalmea myöten täynnä kirvesmiehiä ja muurareita, kuten kymmenkunta vuotta aikaisemmin rautatienrakentajia. Ja kiire oli kova. 
Sen aikuiset maantiet olivat kurjat ja autoja vähän ja ne olivat pieniä ja heikkoja. Hevosmiehet ja isänniksi muuttuneet torpparit ajoivat yötä päivää tarvikkeita. Rakentajien työmatkat olivat pitkiä, osin työmaalle tultiin polkuja pitkin monien kilometrien päästä. 
Asutus kasvoi nopeasti tämän jälkeen.

Nyt raha liikkui, kun tuli töitä. Maito, voi, munat ja perunat kävivät kaupaksi, ja vuokratulojakin saatiin kortteerilaisilta. Ja tätä jatkui useita vuosia, niin että pula-ajan ohikin päästiin tyydyttävästi.
(Valoja Lievestuoreen ranoilla, Veikko Kaalikoski)

SAASTUMISONGELMAT ALKAVAT

Alussa tehdas näytti komealta, kun valot loistivat tehtaalla, piippu tuprusi voimaansa, massa työntyi rautatievaunuihin, tehtaan pilli ja veturien pillit kiljaisivat, kuorimo kohisi, höyryt suhisivat- se oli uutta elämää. Mutta vähitellen tehdas alkoi vuotaa nesteitään ympäristöön, päästää "puhalluksia" naapuriin, myöhemmin lennättää tuulen mukana ohkaista purua kylän ylle. Tehtaan idylli alkaa muuttua luonnon ja kemikaalien taisteluksi.

Ensimmäisen kerran saastumisongelmaa käsitteli Korkein hallinto-oikeus jo vuonna 1934, jolloin tehdas velvoitettiin poistamaan Laajalahteen valunut jätemassa.

Vajaan kymmenen vuoden kuluttua alkoi järvi jo saastua ja tehtaan puhtaan veden saanti oli uhattuna. Tehdas kaivautti porrastetut saostusaltaat, joiden kautta jätevedet ja jäteliemi virtasivat järveen ja kuidut painuivat altaiden pohjaan. Lisäksi rakennettiin putki Lievestuoreen ja Leppäveden välimaastossa noin 4 kilometrin päässä tehtaalta sijaitsevalle Koivusuolle. Jätevesi valui leveällä rintamalla suolle joutuen siinä ilman vaikutuksen alaiseksi. Toukokuussa 1937 limnologian dosentti totesi, että jätevesien johtaminen Koivusuolle oli onnistunut ratkaisu! Alkoi Lipeälammen tarina.

TEHTAAN PILLI SOI VIIMEISTÄ KERTAA ? 

41 vuotta sellutehdas kävi, eikä ympäristöasioista puhuttu. Ajateltiin, että Haarla-yhtymä unohti syrjäisen sellutehtaansa investointipäätöksiä tehdessään ja tehdas vanheni? 

1.6. 1967 tehdas pysäytettiin. Työntekijät lähtivät tehtaalta. Tehtaalle viimeiseksi jäänyt lämmittäjä veti höyrypillin auki ja antoi sireenin ulvoa niin kauan kuin höyryä riitti. Kylälle tehtaan pysähtyminen oli shokki. Kyläläiset järjestivät useita mielenosoituksia. Ja paikalla oli ensi kertaa myös televisio ja ensimmäinen "Tapaus Lievestuore" meni suorana lähetyksenä suomalaisiin koteihin. 

Kansa otti lievestuoreelaisten hädän omakseen. Joululahjapaketteja alkoi saapua eri puolilta maata. 

Tiedotusvälineet raportoivat koko ajan tilanteen sellaisena kuin näkivät. Suuressa varastohallissa selluloosapaalien päällä istuva työläisneuvosto piti tiedotustilaisuuttaan ympärillään kymmeniä lehti- miehiä, valokuvaajia, televisiokuvaajia. Taustalla kaikuivat työväenlaulut. Silloisen pääluottamusmiehen Eino Laitisen rooli valtauksessa oli merkittävä. Tilanne ei kuitenkaan tehtaalla ollut niin vakava kuin miltä se saatiin näyttämään. Tuotanto ei tosiasiassa ollut käynnissä. 

Sivutuote Oy 

Suuret puunjalostustehtaat olivat alkaneet käyttää haketta selluloosan raaka-aineeksi ja polttoaineeksi, ja hinnan määräsi ostaja. 1970 Sahateollisuuden Sivutuoteyhdistys alkoi suunnitella oman sellutehtaan rakentamista, ja siihen tarkoitukseen. löytyi nyt seisova sellutehdas Lievestuoreelta. Perustettiin Sivutuote Oy. Sen kimppuun hyökkäsivät Suomen Pankki ja luonnonsuojelijat. 

Lievestuoreelainen ei anna periksi 1971 maaliskuussa tehdas käynnistettiin, vesioikeus määräsi uhkasakon. Järjestettiin kansalaiskokous: mukana kaksi ministeriä, useita kansanedustajia ja satoja paikkakuntalaisia. Järjestettiin kansankokous, jossa ei puhuttu luonnonsuojelusta, vaan Lievestuoreen pääkysymyksestä: Työstä. 

Tehdas pysäytettiin, mutta työntekijät, joista monet olivat neljä vuotta työttöminä olleita entisiä haarlalaisia, päättivät jatkaa tehtaan toimintaa omalla vastuullaan. 

Tehdas vallattiin. Tapahtumat tehtaalla toukokuussa 1971 ovat toistaiseksi ainutlaatuinen kappale suomalaisen talouselämän, työväenliikkeen ja tiedonvälityksen historiaa. Mallia tuotannon jatkamiselle ilman työnantajan lupaa lievestuoreelaiset saivat italialaiselta Apollon kirjapainolta. Lievestuoreen työntekijöiden kokouksesta lähti selluloosakartongille raapustettu sähke Ranskaan, jossa 3000 ranskalaista työläistä Renaultin autotehtaalla piti hallussaan autotehdasta. Sanoma oli: "Pitäkää tehdas, me teemme samoin". 

Valoja Lievestuoreen rannoilla